Tapaan työväenopiston opettajana aivan ihania, ympäristöasioista kiinnostuneita ihmisiä – eri-ikäisiä ja eri aloilta tulevia persoonia, joita yhdistää motivaatio oppia lisää ympäristöstä ja toimia paremman tulevaisuuden puolesta. Monia heistä yhdistää myös tunne siitä, ettei aivan ymmärrä ympäristöasioita tarpeeksi puhuakseen niistä avoimesti, tai ei hahmota omia vaikutusmahdollisuuksiaan osana ympäristökriisin ratkaisua. Eräs kurssilainen on kertonut, vältelleensä aihetta sen herättämän ahdistuksen vuoksi. Tapaamiset työväenopistolla ovat kuitenkin tuoneet tilaa pohtia ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja keskustella niistä avoimesti. Kurssikertojen jälkeen on ollut utelias ja toiveikas olo.
Mistä syntyy utelias ja toiveikas ympäristöajattelu? Opettajana vastaukseni on kohtaamiset, aidot keskustelut ihmisten välillä. Kohtaamiset ovat parhaimmillaan turvallisessa ilmapiirissä, jossa jokainen uskaltaa osallistua keskusteluun ilman pelkoa omien ajatustensa ja tunteidensa tuomitsemisesta.
Turvalliseen ilmapiiriin tarvitaan sekä lempeyttä että jämäkkyyttä. Lempeyttä on tunnistaa, ettei meistä kukaan voi tietää kaikkea tai tehdä kaikkea, ja antaa itselleen ja muille tilaa myös levätä. Tehokkainta on sellainen ympäristötoiminta, jota itse jaksaa tehdä. Samaan aikaan on oltava jämäkkä ja tunnistettava tosiasiat. Jo seitsemän yhdeksästä planetaarisesta rajasta on ylitetty, mikä tarkoittaa, että kyvyttömyys ympäristöongelmiin tarttumisessa vaarantaa vakavasti ihmisten elinolosuhteita. Ongelmien kieltämisellä tai vähättelyllä emme pääse eteenpäin.
Uteliaisuutta ja toiveikkuutta luovat keskustelut perustuvat parhaimmillaan hyvään kokonaiskuvaan siitä, missä mennään. Yleisessä keskustelussa korostuvat kuitenkin negatiiviset kehityskulut, mikä ei sinänsä ole yllättävää – ihmismielemme on taipuvainen poimimaan ympäristön uhkakuvia ja klikkaamaan shokeraavia uutisia. On myös toki totta, että tilanne on vakava. Tilanteen vakavuuden tunnistamisen lisäksi on kuitenkin tärkeä tunnistaa myös ne kaikki ihmiset ja yhteisöt, jotka tekevät jo valtavan arvokasta työtä kohti kestävämpää maailmaa. Tämän työn ja onnistumisen esiin nostaminen luo toivoa ja ymmärrystä siitä, että muutosta ei tarvitse rakentaa yksin.
Avoin tila pohtia ja keskustella luo mahdollisuuden myös ajattelun rönsyilyyn, uusien ajatuspolkujen kulkemiseen. Omien ja toisten rönsyjen tutkailu avaa uudenlaisia näkökulmia, joita ei aiemmin ole tullut ajatelleeksi. Ymmärrys eri näkökulmista lisää myös lempeyttä ja myötätuntoa toisia kohtaan. Toisaalta ympäristöasioiden pohtiminen monesta näkökulmasta auttaa jäsentämään sitä valtavaa, usein sirpaleista tietomäärää, joka on saatavilla median ja netin kautta. Tietoa on jo valtavasti – mutta mitä teemme sillä?
Etätapaamisten ja viestittelyn keskellä on selkeästi havaittavissa myös toivetta muusta. Meillä jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena ihmisenä. Digitalisoituvassa maailmassa tuntuu entistä tärkeämmältä mahdollistaa kasvokkaisia kohtaamisia, joissa toinen ihminen nähdään silmästä silmään, keskitytään koko keholla kuuntelemaan mitä toisella on sanottavana. Parhaimmillaan näistä kohtaamisista puhkeaa keskusteluja, jotka luovat uteliaisuutta maailman tilaa kohtaan ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kirjoittaja Reetta Rossi toimii kestävyysasiantuntijana Kudelmassa ja opettajana Helsingin työväenopistolla. Kevätlukukaudella 2026 Reetta opettaa kahta ympäristöaiheista kurssia: Ymmärrä ympäristökriisiä paremmin sekä Ympäristökriisin luonnontiedettä ei-luonnontieteilijöille. Kurssien ilmoittautuminen alkaa 25.11. Ilmonet-sivustolla. Tervetuloa mukaan!