Miksi ihmisillä on tarve erottaa itsensä muusta luonnosta?
Maaliskuussa pureudumme aiheeseen osana Ihmistä laajempi kunta -hanketta julkaistavaa kirjoitussarjaa, jossa pohdimme kuukausittain ihmistä laajempaan elämään liittyviä kysymyksiä. Kirjoitus toimii alustuksena yhteiseen keskusteluun: kommentoi kysymyksen herättämiä ajatuksia alle, laita meille viestiä tai ota aihe itse puheeksi vaikkapa työpaikan kahvitauolla.
Luin äskettäin kirjaa pitkäjänteisestä tulevaisuusajattelusta. Kuten arvata saattaa, kirjan alkupuolella perusteltiin aiheen tärkeyttä, paneutuen kysymykseen siitä, miksi ihmisten tulisi ajatella pitkälle tulevaisuuteen. Yksi argumenteista oli, että ihmisillä on uniikki kyky ajatella tulevaisuutta, ja sen takia meidän tulisi käyttää sitä.
Tämä kuvio toistuu monissa yhteyksissä: me ihmiset olemme ainoita olentoja, jotka osaavat tehdä asiaa X. Kandidaatteja tälle ominaisuudelle on ollut monta. Tutkimustieto on kumonnut niitä yksi toisensa jälkeen. Esimerkiksi mielen teoria (kyky asettua toisen asemaan) on löydetty jo ainakin kädellisiltä, varislinnuilta ja koirilta1. Tulevaisuuteen liittyen on myös selvää, että eri lajit toimivat tavalla, jotka lisäävät niiden selviytymismahdollisuuksia tulevaisuudessa, vaikka varsinaisesta ajattelusta onkin vaikea saada ihmisinä tietoa2.
Tästä nousee mieleeni kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että meillä on ihmisinä vajavainen kyky käsittää muiden lajien mielenmaisemaa. Tutkimuksella saadaan monenlaista arvokasta tietoa, mutta ne ovat lopulta aina omia tulkintojamme siitä, miten toiset lajit pärjäävät ihmisten suunnittelemissa koeasetelmissa. Todennäköisesti koko koeasetelma olisi aivan toisenlainen toisen lajin suunnittelemana. Ja eikö juuri tämän erilaisuuden tulisi olla merkillepantavaa, ei se, toimiiko jokin muu laji ihmisten tavoin?
Toiseekseen: miksi on relevanttia esimerkiksi tulevaisuusajattelun hyödyllisyyden kannalta, ajattelevatko muut lajit tulevaisuutta? Eikö ihmisten tulisi ajatella tulevaisuutta niillä kyvyillä mitä meillä on, monista syistä (mukaan lukien meneillään olevan monikriisin hallinta), riippumatta siitä, onko kyvyssä jotakin uniikkia?
Kulttuurisesti ihmisen luonnosta erottelun juuret johtavat pitkälle – mutta toisaalta niin johtavat myös toiset juuret, joissa ihminen on erottamattomasti osa luontoa. Miksi siis ihmisillä on edelleen niin vahva tarve erottaa itsensä muusta luonnosta? Mitä te ajattelette? Jatketaan keskustelua kommenteissa!
Kirjoitus on julkaistu osana Koneen säätiön rahoittamaa Ihmistä laajempi kunta -hanketta. Kirjoittaja Reetta Rossi työskentelee hankkeessa viestinnän ja kuntalaisyhteistyön parissa. Tutustu hankkeeseen tästä linkistä.
Lähteet:
1. Krupenye, C., & Call, J. (2019). Theory of mind in animals: Current and future directions. Wiley Interdisciplinary Reviews: Cognitive Science, 10(6), e1503.
2. Redshaw, J., & Bulley, A. (2018). Future thinking in animals. The psychology of thinking about the future, 31-51.
