“Jos vain tutkittu tieto tavoittaisi ihmiset, silloin he varmasti ymmärtäisivät ja toimisivat ympäristön puolesta ja kestävän kehityksen eteen”. Näin ajattelin aikoinani yliopiston oville astuessani. Kuvitelmissani oli, että tieto ei vain saavuttanut yhteiskuntaa, sen moniportaista ja sektoreihin jakautunutta ihmismielien rykelmää. Olin huolissani kauniin planeettamme tulevaisuudesta, sen elämän rikkaudesta ja ainutlaatuisuudesta. Miksemme nähneet nenäämme pitemmälle, ohi arkipäiväisten ongelmien, ja toimineet sen puolesta mikä on oikein?
Voi miten naiivi olinkaan. Ihmismieli kun on niin moniulotteinen, yhteiskuntamme niin monimutkainen ja maailmamme sellainen kompleksinen kokonaisuus, että tutkittu tieto jää auttamattomasti sen jalkoihin. Eikä sen määrittely, mikä on “oikein”, ole sen yksiselitteisempi kysymys kuin koko universumin koostumuksen ja toimintaperiaatteiden ymmärtäminen. Melko utopistinen ajatus siis. Jo kestävyysmurrokseen itsessään liittyy valtavasti erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on tärkeintä tai oikeudenmukaista, kuka hyötyy tai luopuu ja mistä, tai mitkä ovat ne oikeat ratkaisun avaimet
Koska kestävyyskriisi on kompleksinen ja viheliäinen kokonaisuus, ei siihen ole olemassa yksinkertaisia tai yksiselitteisiä ratkaisukeinoja. Tämä koskee myös tutkitun tiedon vaikuttavuuden mahdollisuuksia kriisin ratkaisussa. On esimerkiksi huomattu, että sisäistetyn tiedon määrä ei välttämättä korreloi ympäristöystävällisen käyttäytymisen kanssa. Toiminnan syntymiseen vaikuttaa jopa merkittävämmin se, millainen arvomaailma ihmisellä on tai yhteiskunnassa vallitsee. Ympäristöystävällisyyttä voivat tutkitusti estää korostunut yksilöllisyys ja hedonistinen ajattelutapa, kun taas sitä tukevat empatia, yhteisöllisyys ja niukkuusajattelu. Jos yksilön tai yhteiskunnan arvomaailma ja tarpeet ovat ristiriidassa tiedon kanssa, jää vaikuttavuus ja todelliset teot uupumaan.
Jos yksilön tai yhteiskunnan arvomaailma ja tarpeet ovat ristiriidassa tiedon kanssa,
jää vaikuttavuus ja todelliset teot uupumaan.
Toisaalta olennaista on myös se, kuka tutkitusta tiedosta kertoo, kokevatko ihmiset hänet luotettavaksi ja sopiiko uusi tieto vastaanottajan maailmankuvaan. Tutkittu tieto voi haastaa käsityskyvyn rajoja ja herättää epämiellyttäviä tunteita, kuten syyllisyyttä, ahdistusta tai jopa pelkoa, jolloin voi syntyä pikemminkin lamaannusta ja vastustusta kuin ymmärrystä ja toimintaa. Joskus uusi tieto voidaan epämiellyttävyydessään sulkea kokonaan oman ajattelun ulkopuolelle – kuka nyt haluaisikaan uskoa kestävyyskriisiin, tuohon kammottavaan mörköön, josta ei saa omilla aisteilla otetta? Kun tieto konkretisoituu tihkusateisina talvina, uutisina tsunameista toisella puolen maailmaa, kesän paahteina ja puheena punkkien leviämisestä, mörkö jää abstraktiksi kuvitelmaksi.
Siksi on tärkeää miettiä miten, missä ja millä keinoin tutkittua tietoa viedään käytäntöön ja kuinka se parhaiten ohjaisi tai palvelisi toimintaa. Tiedon vaikuttavuus voi jäädä vaillinaiseksi, jos keinomme ovat lineaarisen yksisuuntaisia, eikä todellista vuoropuhelua synnytetä tieteen rajapinnoilla. Toisaalta tiedon vaikuttavuutta kannattaa tarkastella myös kokonaisvaltaisesti; yhteiskunnallista hämmennystä aiheuttaa usein kestävyyskriisiä koskeva ristiriitainen tieto, jolloin systeemisen ymmärryksen oppiminen on pohja tiedon sisäistämiselle. Se, että tutkimuskohdetta voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta, ei tarkoita, että jokin niistä olisi epätosi. Kyse on siitä, että kestävyyskysymykset ovat kompleksisia, jolloin myös niistä kertova tieto voi olla hyvin moniulotteista, jopa ristiriitojen värittämää. Siksi kokonaisvaltainen lähestymistapa on tärkeä keino saada tutkittua tietoa valjastettua käytäntöön, eli sitä kannattaa hyödyntää tiedon tuottamisessa ja välittämisessä.
Nyt väitöskirjatutkijana Aalto yliopistossa tarkastelen erilaisia tiedon ja toiminnan yhteistuotannon prosesseja tutkitun tiedon käytäntöön viemisen mahdollisuuksina. Osana RELIEF-hanketta keskityn työssäni tutkimaan kestävyystieteen ja oikeustieteen rajapintaa ja rajapinatyöskentelyä vipuna edistää kestävyysmurrosta. Yhä enenevässä määrin kestävyystieteen rajapinnoilla pyritäänkin yhteistyöhön, jossa systeemiajattelua hyödyntäen tuotettaan eri yhteiskunnan sektorien kanssa monitieteistä ja -ulotteista tietoa tämän hetken ongelmista ja ratkaisukeinoista. Tiedon ja toiminnan yhteistuotannon prosesseissa tuodaan yhteen eri tiedonlaatuja ja näkökulmia sekä erilaisia ihmisiä ja arvomaailmoja kokonaiskuvien hahmottamiseksi ja toiminnan fasilitoimiseksi. Kun yksilö tai yhteisö kokee itsensä kuulluksi ja pääsee mukaan tiedontuotannon prosessiin, syntyy tietoa, joka koetaan omaksi, johon luotetaan ja joka aktivoi toimintaa. Toisaalta näissä prosesseissa voidaan tuoda esiin piilevät arvomaailmojen erot sekä paradigmat, jotka estävät kestävyyden tavoitteiden saavuttamista.
Välillä edistyminen on kuitenkin tuskaisan hidasta. Tiedeyhteisö on jo vuosikymmeniä pyrkinyt ratkaisemaan tiedon vaikuttavuuden ongelmaa, mutta edelleen samat kysymykset ovat ajankohtaisia. Tiedon hitaasta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta radikaali esimerkki on Arrhenius Svanten jo vuonna 1896 julkaisema tutkimus: On the Influence of Carbonic Acid in the Air upon the Temperature of the Ground. Kuitenkin vasta 1900-luvun loppupuolella havahduttiin laajemmin hiilidioksidipitoisuuksien kasvun vaikutuksiin. On käsittämätöntä, että tutkimuksen julkaisemisen jälkeen kesti yli vuosisata ennen kuin Arrheniuksen havainnot pääsivät yleisen keskustelun aiheeksi ja alkoivat vaikuttaa päätöksentekoon.
Näiden hitaiden muutosten edessä olo on välillä toivoton, kun samalla toimintaikkuna kestävyyskriisin selättämiseksi kutistuu kutistumistaan. Yhä edelleen koen kuitenkin, että työni tutkitun tiedon vaikuttavuuden puolesta on merkityksellistä. Kuten filosofi Richard Rorty (1989) on todennut: ”Maailma ei puhu. Vain me puhumme. Maailma voi kuitenkin aiheuttaa meissä uskomuksia, kun olemme sisäistäneet kielen.” Muutoksen synnyttäminen onkin kiinni siitä, millaisia kuvia sanoilla maalaamme, millaisella kielellä puhumme ja viestimme, ja miten luomme vuorovaikutusta. Jatkan siis maailman puolesta puhumista, kun lopettaakaan en voi. Jatkan puhumista tuon kauniin, elävän ja tuntevan, ihmisen ja koko luonnon kokonaisuuden, puolesta.
Terveisin Essi Huotari, Kudelman kestävyysasiantuntija ja kestävyysmurrostutkija
Jos nyt vastaisin siihen, millä tavoin tutkitun tiedon vaikuttavuutta voitaisiin kehittää kestävyysmurroksen kontekstissa, korostaisin seuraavia näkökulmia:
1. kokonaisvaltaisen ajattelun opettelu ja opettaminen,
2. vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön panostaminen,
3. yhden oljenkorren ajatuksesta luopuminen ja
4. kestämättömiin paradigmoihin vaikuttaminen.